perjantai 8. maaliskuuta 2013

Salla Simukka: Toisaalla (2012)



Maailma lähitulevaisuudessa, tietokokeita, teknologiaa ja pelejä. Mitä vain voi tapahtua, voit joutua keskelle ei mitään. Voit päätyä tarkkailemaan toista hänen tiemättään, joka ikinen minuutti ja sekunti, hänen tietämättään. Se esitellään salaisena ja hyvä palkkaisena työnä, mutta voi osoittautua seikkailuksi ja virheistäsi, voit joutua maksamaan ikuisesti.

Samuel Järvi, 18-vuotias on aito nörtti, hän lähinnä pelaa ja nukkuu. Elämä on hyvin yksiselitteistä ja vaillinaista, kunnes hän saa elämänsä tilaisuuden. Hänelle tarjotaan paikkaa projektista, josta hänelle ei kerrota muuta, kuin, että se on hyvin salainen ja siitä saa rutosti rahaa. Työkavereiksi tarjolla on kaksi muuta nörttiä, Jere ja Basilika, joista Samuel tulee saamaan läheiset ystävät. Samuel saa projektista näytteen (vasta suostuttuaan paikkaan) ja on pelästyä kuoliaaksi, kun päätyykin toimistohuoneesta, tuuliselle Näsinneulan huipulle. Hänen tehtävänsä on ohjata toisia nuoria virtuaali- maailmassa, mm. muuttaa ravintopatukan maku juuri oikeanlaiseksi, ananakseksi ja metallihäkkyrä suihkuksi. Näin maailmasta tehdään heille todellisempi ja vahditaan, ettei mikään mene pieleen ja pilaa illuusiota.

Osaksi projektia on lähetetty 15-vuotias Potentiaali Emmi Aalto. Hän, Onerva ja Antero ovat koekaniineja tässä hyvin salaisessa projektissa. Onerva on myös nuori tyttö, jonka elämä ei kulje aivan raiteillaan. Hankaluuksia ilmenee Onervan yrittäessä itsemurhaa, juuri ennen projektin alkua ja toivuttuaan siitä hän herää tyhjässä maailmassa ja luule olevansa kuollut. Emmi ja Onerva kuitenkin saatetaan tapaamaan toisensa ja he ystävystyvät. Antero taas on projektin suuren rahoittajan poika ja lähtee peliin vapaaehtoisena, onnistuu hänkin hieman muuttamaan kuvioita.

Emmistä tulee nopeasti Samuelille hyvin tärkeä, vaikka Emmi ei itse ole edes koskaan nähnyt häntä.  Hän ei ole koskaan ennen tuntenut mitään tällaista ja hän onnistuu hankkimaan paljon vaikeuksia, saadakseen Emmin ulos pelistä. Satuviitteet aiheuttavat Emmissä hämmennystä, mutta saavat kuitenkin aikaan toivotun tapahtumien kierteen.

Pääseekö Emmi ulos? Keitä ovat muut nuoret? Miksi Samuel haluaa Emmin pois? Mitä Emmin ja hänen vanhempiensa välillä tapahtuu? Joutuuko Samuel vaikeuksiin? Tapaavatko Emmi ja Samuel koskaan? Ja miksi Samuel ylipäänsä lähti projektiin mukaan? Mm. näihin kysymyksiin löytyy vastaus kirjasta. Vastaukset Emmin tuntemuksiin taas, löytyy kirjasta Jäljellä (Salla Simukka). Nämä kaksi kirjaa ovat toisiaan täydentävä kirjapari ja antavat täytteen toistensa koloille.

Kirja kuvaa Suomen lähitulevaisuutta, se on selvästi tieteiskirjallisuutta ja kertoo nuorista. Kirjan kerronta tapahtuu minä muodossa ja kirjan tapahtumissa hypitään menneisyyden ja ”nykyhetken” välillä. Menneisyys tarkoittaa kuitenkin vain muutaman kuukauden tai viikon välimatkaa. Kirjassa on paljon viittauksia erilaisista perinteikkäistä saduista, kuten Emmin lempisadusta, Pienestä merenneidosta. Kirja perustuu Samuelin kerrontaan tapahtumista ja kieli on osittain, kirjakielen lisäksi, myös puhekieltä. Kirja kertoo siitä, että kehitys voi tuoda tullessaan kaikenlaista ja opettaa, ettei kaikki ole sitä miltä näyttää. Kirjaparina (Toisaalla & Jäljellä), nämä kirjat opettavat katsomaan asioita eri puolilta ja osoittavat, että toinen ihminen tuntee, näkee ja ymmärtää eri asiat, eri tavalla.

Kirja herätti miettimään, mitä tulevaisuus oikeasti tuo tullessaan. Kehitelläänkö pelejä, elektroniikka ja muuta sellaista vieläkin eteenpäin, vai mitä tapahtuu? Kirja oli mielestäni ihan hyvä, mutta yksittäisenä, ehkä hieman lyhyt (luin kirjan yhden päivän aikana) ja tylsä. Kirjaparina, varmasti todella hyvä. Pidin kirjassa erityisen paljon siitä, että se kertoo Suomen tulevaisuudesta, toisin, kuin suurin osa nykyajan tieteiskirjoista. Kirja ei myöskään harppaa turhan pitkälle tulevaisuuteen, vaan kertoo kuinka nopeasti, maailma oikeastaan kehittyy. Kirjan kerronta oli ihan OK, mutta ehkä hieman mielenkiintoa olisi voitu enemmän herätellä. Uskon, että ensin kannattaisi lukea Jäljellä ja sitten vasta Toisaalla, koska, vaikken olekaan vielä lukenut Jäljellä - kirjaa, olisi ollut mielestäni parempi lukea ensin Emmin näkökulma ja vasta sitten täyttää kysymysmerkit. Se olisi ollut ehkä hieman mielenkiintoisempaa, koska olisi itsekin joutunut miettimään, mikä on totta ja mikä luotua. Suosittelen kirjaa kaikille, jotka ovat kiinnostuneet tieteiskirjallisuudesta. (Kannattaa kuitenkin, aloittaa kirjasta Jäljellä!)

Milja, 8. luokka

Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut (1939)

Kymmenen toisilleen täysin tuntematonta henkilöä kutsutaan oudolle saarelle, nimeltä Neekerisaari. Jokaisella heistä on omatunnollaan jotain, minkä he haluaisivat unohtaa, ja jota ei lain edessä ole pystytty rikokseksi todistamaan. Pian saarella alkaa tapahtua outoja ja pelottavia asioita. Päivä päivältä tunnelma saarella kiristyy ja vainoharhaisuus, sekä epäluulo alkavat vallata henkilöiden mielen, heidän miettiessään, kuka on syyllinen, ja kenet hän valitsee seuraavaksi uhrikseen.
Kymmenen erilaista ihmistä kutsutaan Neekerisaarelle. Vierailijoiden joukossa on mm. vanha kenraali, tohtori, tuomari, opettaja, palkkasoturi, hovimestari ja hänen vaimonsa, sekä vanhoillinen neiti. Kirjeen lähettäjä on U.N. Owen, mutta henkilöt eivät muista ikinä kuulleensa tämän nimisestä henkilöstä. Jokainen kuitenkin - ehkä pienen epäilyn jälkeen - päättää lähteä kohti Neekerisaarta, sillä kirjeessä mainitaan joku heille tuttu henkilö.
Toisena päivänä miespalvelija Rogersille annetun tehtävän mukaan, hänen piti laittaa illallisen jälkeen kramofoniin levy soimaan. Levyssä luki ”joutsenlaulu”, mutta levyltä ei alakaan soimaan musiikkia, vaan sieltä alkaa kuulua syytöksiä. Jokaista Neekerisaaren vierailijaa syytetään murhasta. Vierailijoiden mennessä paniikkiin, tapahtuu ensimmäinen kuolema ja jäljellä on enää yhdeksän. Jokaisella on turvaton ja pelokas olo, sillä kuolema tapahtui niin äkkiä ja yllättäen. Levottomin ja rauhattomin mielin he kuitenkin menevät omiin huoneisiinsa nukkumaan. Seuraavana aamuna joukko vähentyy kahdeksaan, kun heistä yksi on taas poissa. Ruokapöydän luona pienet, posliiniset neekerinuket vähentyvät sitä mukaan, kun seurueen jäsenetkin. Jokaisen seurueen jäsenen makuuhuoneessa on vanha lasten runo, ”kymmenen pientä neekeripoikaa”. Kuolemantapauksilla ja runolla on jotakin yhteistä, ensimmäisessä säkeistössä yksi neekeripoika tukehtuu ja jäljelle jää enää yhdeksän, juuri niin kuin Anthony Marston oli tukehtunut juomaansa heti toisena iltana. Jokaisen mielessä leijuu kysymys: ”kuka on U.N. Owen, joka meidät tänne kutsui?” He alkavat selvittää yhdessä, kenellä olisi mahdollisuus olla kuolemantapauksien takana. Kuka on salaperäisten ja mahdottomalta tuntuvien tapahtumien takana? Saako poliisi selville kuka on murhaaja, kun vihjeet ovat vähissä ja saarelta löytyy vain kymmenen ruumista?
Kirjan tapahtumat sijoittuvat eristyksissä olevalle alueelle, josta ei ole poispääsyä. Neekerisaari on pieni, salaperäinen saari, josta on kerrottu monenlaisia taruja ja siellä on ennenkin vieraillut outoja seurueita. Saari ei ole kovinkaan kaukana mantereesta, mutta tapahtumien aikaan sää on hyvin myrskyinen, joten vierailijat ovat loukussa saarella. Kirjan vuodenaika on luultavasti syksy, sillä sää ei ollut kovinkaan aurinkoinen ja lämmin. Kirjan tapahtumat etenevät melko nopeasti ja tapahtuma-ajaksi kaksi viikkoakin saattaa olla hieman liian pitkä. Lopuksi tietysti kerrotaan kuinka poliisi yrittää selvittää saaren tapahtumia.
Lajityypiltään ”Eikä yksikään pelastunut” on ehdoton dekkari. Kirjan murhat, niiden selvittelyt, sekä poliisitutkinnat paljastavat kirjan kuuluvan dekkarikirjallisuuteen. Myös tapahtumapaikan ollessa eristetty ja ehkä hieman pelottava saa se aikaan jännitystä, joka on tärkeä dekkarin ominaisuus. Kirjan kieli on aikalailla tavallista, eikä siinä käytetä minkäänlaista murretta. Puhekieleksi en sanoisi kirjan kielen tyyliä, se on ehkä enemmänkin kirjakieltä. Henkilöt puhuvat todella kohteliaasti toisilleen. Sanavalinnat ovat mielenkiintoisia ja vaihtelevia, eivätkä toista liikaa itseään. Asiat kerrotaan melkein kokonaan henkilöiden näkökulmista ja asiat kuvaillaan samalla tavalla kuin he ne näkevät. Tämän vuoksi vierailijoihin on helppo samaistua ja saada selville miltä heistä tuntuu.
Kaikki vierailijat ovat tehneet elämässään virheitä, joita katuvat, mutta he eivät voi niille enää mitään. Jokainen haluaisi unohtaa tapahtuneet ja aloittaa alusta. Kuitenkin kaikki saavat rangaistuksen kuoleman astuessa heidän eteensä. Kirjan sanoma on ehkä hieman epäselvä. Murhaaja haluaa kostaa vierailijoilleen heidän tekemänsä rikokset, kun heitä ei oikeuden edessä ole tuomittu syyllisiksi näistä tapahtumista. Sanomana voisi toimia esimerkiksi ”jokaisella meistä on menneisyytemme” tai ”oikeus ei aina tapahdu pelkästään oikeudenkäynnin edessä.”
Kirja oli lukukokemuksena mielenkiintoinen ja se herätti paljon erilaisia ajatuksia, kuten ”Kuka on syyllinen?” ja ”Miten henkilöille lopulta käy?” Kun pääsin kirjan loppuun, olin aika häkeltynyt. Itse en osannut yhtään epäillä henkilöä, joka sitten loppujen lopuksi paljastui murhaajaksi. Pidin kirjassa siitä, että kuolemantapaukset oli järjestetty lasten lorun, ”kymmenen pientä neekeripoikaa” mukaan. Se toi hieman lisää salaperäisyyttä ja mielenkiintoa tapahtumiin. Kirja eteni ehkä hieman liian nopeasti ja välillä oli vaikea pysyä mukana tapahtumissa.
Kirjan juoni oli toisaalta melko selkeä, mutta taas toisaalta aivan mahdottoman hyvin kirjoitettu, eikä sitä olisi osannut päätellä. Tällä tarkoitan siis sitä, että kun kuolemat tapahtuivat lasten lorun mukaan, oli lukijan helppo päätellä itse, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Tietenkin tapahtumat poikkesivat hieman runosta, mutta etenivät kuitenkin sen kanssa käsi kädessä. Juonen päättely olisi ollut ainakin minun kohdallani aivan mahdotonta! Vasta siinä vaiheessa, kun luin lopussa olleen murhaajan ”tunnustuksen” ja sen kuinka hän toteutti kuolemat, tajusin kuinka hienosti juoni olikaan mietitty.
Lapsille tämä kirja ei mielestäni sovi, aihe tuskin kiinnostaisikaan ala-asteikäistä, mutta se olisi liian pelottava ja raaka kaikkine murhineen. Muuten kirja sopisi melkein minkä ikäiselle tahansa, nuorille, aikuisille ja miksipä ei myös vanhemmille ihmisille. Kirjan kieli ei ole nuortenkieltä, se on aikalailla kirjakieltä, joten myös vanhemmat lukijat ymmärtävät sitä. Nuoria kirja taas voisi kiinnostaa, sillä kirja loi jännitystä ja samalla sai miettiä itsekin, kuka on syyllinen ja eläytyä salapoliisin rooliin. 
Eveliina, 8. luokka

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Suzanne Collins: Nälkäpeli 2 & 3 [Nälkäpeli, Vihan liekit] (2010)



Katniss Everdeen on nuori, vain kuusitoistakesäinen tyttö, joka toimii yksin kolmipäisen perheensä elättäjänä. Hän metsästää ja myy saaliit Hässäkkään, Vyöhykkeen 12 mustaan pörssiin. Vyöhyke 12 on viimeinen Panemin maan kahdestatoista vyöhykkeestä. Panem on paikka, joka syntyi Pohjois-Amerikan kohdalle raivokkaan sodan jälkeen. Panemia hallitsee Capitol, jossa asuvat ihmiset ovat varakkaita, erittäin pinnallisia, ja nauttivat silmittömästi jokavuotisesta tositeevee – ohjelmasta, Nälkäpelistä. Panem koostui kolmestatoista vyöhykkeestä. Viimeisin vyöhyke kuitenkin tuhottiin maan tasalle kapinan seurauksena. Kaksitoista jäljelle jäänyttä vyöhykettä toimivat Capitolin ihmisporsaiden elättäjinä. Vyöhykkeiden asukkaat ovat köyhiä, nälkiintyneitä ja joutuvat tekemään pitkää päivää oman vyöhykkeensä tuotantolaitoksissa. Vyöhykkeellä 12 ihmiset kulkevat 18-vuotiaista asti hiilikaivoksessa. Vyöhykkeellä 4 jo pienet lapset opetetaan kalastamaan ja yhdellätoista elinkeinona on maatalous.

Kapinan, jonka aikana Vyöhyke 13 tuhottiin, seurauksena perustettiin Nälkäpeli. Joka vuosi Capitol vaatii jokaista vyöhykettä uhraamaan yhden poika- ja yhden tyttötribuutin, jotka osallistuvat Nälkäpeliin, televisio-ohjelmaan, jossa nämä 12-18-vuotiaat vyöhykkeiden lapset tappavat toisensa verisesti yksi toisensa jälkeen Capitolin asukkaiden katsoessa ja nauttiessa pelistä kotisohvilla. Samaan aikaan vyöhykkeiden asukkaat pelkäävät, kenen lapsi valitaan kuolemaan seuraavana vuonna. Katniss Everdeen joutuu Nälkäpeliin. Hän joutuu siihen kahdesti.

Nälkäpelin 74. vuonna Vyöhykkeen 12 tribuuteiksi valitaan Katniss Everdeen ja leipurin poika Peeta Mellark. Vastoin odotuksia, heidät molemmat kruunataan lopuksi 74. Nälkäpelin voittajiksi. Pian Katniss kuitenkin huomaa sytyttäneensä puolivahingossa uuden kapinan kipinän. Capitolin presidentti Snow pelkää uutta kapinaa ja Katniss joutuu vainon kohteeksi. Trilogian toinen osa, Vihan liekit, kertoo siitä, kuinka Katniss joutuu uudelleen Nälkäpeliin.

Kuka olisi odottanut, että Nälkäpelin voittaja, joutuisi pelaamaan tätä traumaattista ja sadistista peliä uudestaan? Ei kukaan. 25 vuoden välein järjestetään kuitenkin erikois-Nälkäpeli, neljännesjuhla. Tarinan päähenkilön, Katnissin, epäonneksi Capitol vaatii kolmanteen neljännesjuhlaan tribuutit valittavan edellisvuosien voittajista. Vyöhykkeellä 12 on ollut kuitenkin vain yksi naisvoittaja… Katniss.

Vihan liekit on huima kertomus siitä, kuinka Katniss joutuu peliin uudestaan, mutta pelaako hän tällä kertaa täysin Capitolin säännöillä? Katniss liittoutuu joidenkin muiden voittajien kanssa. On kauhea huomata, kuinka ensin ystävystyy jonkun kanssa, tietäen kuitenkin koko ajan, että pelastaakseen Peetan, Katnissin tulee tappaa liittolaisensa.

Nälkäpeli -trilogia, kertoo ajasta tulevaisuudessa, ei ehkä kovin kaukana. Tulevaisuus on kuitenkin hyvin erilainen ja raaka. Toiset elävät toisten kustannuksella. Televisiossa oleva väkivalta ei ole enää näyteltyä - se tapahtuu oikeasti.

Nälkäpeli on ehdottomasti tieteiskirjallisuutta eli sci-fiä. Toisaalta kirja kertoo niin oudosta ja erilaisesta tulevaisuuden maailmasta, että voisi luulla sen olevan fantasiaa. Siinä ei kuitenkaan ole ainakaan perinteisiä fantasian merkkejä, eikä sitä voi mieltää fantasiaksi. Äkkiseltään voisi myös ajatella, että se on kauhukirjallisuutta, sillä kirjassa tapetaan paljon ja se on monin puolin raaka ja pelottava. Ei Nälkäpeliä silti voi mielestäni sanoa kauhukirjalliseksi teokseksi, sillä kirjan herättämä kauhu ei ole samanlaista kauhua, kuin vaikka sellainen, joka syntyy kun vampyyri hyökkää jonkun kimppuun pimeällä kujalla.

Kun aloitin lukemaan Nälkäpelin ensimmäistä osaa, Nälkäpeliä, aluksi lukemistani häiritsi se, että kirja on kirjoitettu preesensissä. Katniss tekee asioita, ei tehnyt. Se oli aluksi hankalaa, sillä useat lukemani kirjat on kirjoitettu imperfektissä. Aloin kuitenkin pian pitää tätä erinomaisena tehokeinona, joka sopii mielestäni kirjan luonteeseen todella hyvin.

Jos on tottunut lukemaan teoksia, jotka on kirjoitettu hän-kertojalla, voi Nälkäpelin lukeminen tuntua ainakin aluksi oudolta. Toisaalta, jos kirja olisi kirjoitettu hän-kertojalla, voisi kirjan henkilöistä ja paikoista saada enemmän tietoa, mutta minä-kertojalla taas pystyy paneutumaan täysin rinnoin juuri Katnissin näkökulmaan ja tunteisiin. Päähenkilöön on helppo samaistua.

Kirjat on kirjoitettu hyvin normaalisti, kerronta on tavallista, siinä ei ole mitään erikoisia kikkailuja. Kuvailua on sopivasti. Toisaalta välillä tuntui, että toisia kirjan tapahtumia kuvailtiin todella tarkasti ja jotkin tärkeämmät tapahtumat, sellaiset joiden on määrä herättää lukijassa tunteita, jätettiin vähemmälle kuvailulle. Esimerkkinä jotkin areenalla tapahtuvat pikkuasiat, kuten metsästäminen ja välillä jopa kävely kuvailtiin pikkutarkasti, kun taas eräässä kohdassa tapahtuva tunteiden ja mielenkiinnon herättäjänä toiminut murha jätettiin hyvin vähäiselle kuvailulle: se mahtui melkeinpä puoleen sivuun. On kuitenkin vaikea arvioida, olisiko kirja yhtään parempi, jos esimerkiksi metsästämisen kuvailu olisi jätetty vähemmälle ja keskitytty kuvailemaan tunteellista murhauskohtaa. Toisaalta metsästämisen kuvailu on kirjan luonteen selvittämisen kannalta tärkeää. Kapinallisen murhaaminen saattaa kuitenkin herättää juuri oikeita tunteita, kuten hämmästystä, kun se tapahtuu niin nopeasti ja kuvailua ei ole paljon.

Kirjalla on mielestäni hyvä sanoma. Se panee ajattelemaan asioita. On pelottavaa ymmärtää, että oikeasti joku pieni joukko voi alkaa hallita muita ihmisiä. Ihmiset ovat itsekkäitä sikoja. Niin kirja antaa ymmärtää. On hyvä miettiä, ovatko ihmiset oikeasti niin itsekkäitä. Onko ihmisissä puolet hyvää ja puolet pahaa, vai onko vain täysin pahoja ja täysin hyviä ihmisiä? Entä jos pahoja onkin enemmän? Kirja toimii mielestäni erinomaisena herättäjänä. Katnissin maailman kuvitteellinen todellisuus ei välttämättä olekaan niin kuvitteellinen ja epätodellinen. Mielestäni se on mahdollinen ihmiskunnan kohtalo. Kirjan ajatukset ovat toisaalta suuria, koko yhteiskuntaa koskevia, mutta siinä on myös paljon Katnissin omaa oikean ja väärän selvittelyä. Kirjassa on paljon rakkautta, Katniss joutuu miettimään, ketä hän oikeasti rakastaa.

Pidin Nälkäpelin ensimmäisestä ja toisesta osasta suunnattomasti. Juoni ja tarina ovat verrattomia. Suurenmoisia. Toisaalta välillä tuntui, että kirja on kirjoitettu jonkun tarkan suunnitelman mukaan, eikä tunteesta ja ajatuksista. Mietin, onko kirja kenties kirjoitettu samalla, kun siihen on suunniteltu elokuvaa. Se jäi vaivaamaan minua. Onko joku nero oikeasti kirjoittanut sen yksin, vai onko kenties vain työryhmä keksinyt tarinan ja kirjoittanut siitä yhdessä kirjan, joka on mahdollisimman kaupallinen? Ehkä on ollut ryhmä, joka on alkanut listata myyviä asioita: rakkaus, väkivalta, nuorten esittäminen hyvin aikuismaisina jne. ja kirjoittanut sitten yhdessä näiden pohjalta mahdollisimman myyvän kirjan, joka tuottaa sammioittain rahaa. Kuten kirjan takakannessakin sanotaan: Nälkäpeli on ollut maailmalla jymymenestys.

Katniss on ihastuttava nuori nainen. Häneen on helppo samaistua, häntä voi sääliä, hänelle on helppo toivoa onnistumista ja lukiessaan hänen seikkailujaan häntä alkaa kannustaa. Toisaalta välillä Katnissin hahmo on jollakin lailla liian täydellinen… Välillä se, että Katniss onnistuu aina, että kaikki rakastavat häntä ja, että hänessä on vain hyväksyttäviä huonoja puolia, on ärsyttävää. Välillä Katniss on vain tarinan päähenkilö. Ei hahmo, joka voisi olla oikeasti olemassa, jonka voi oikeasti kuvitella.

Nälkäpelissä on erinomainen sanoma. Siinä on hyvä juoni ja se on kirjoitettu kiinnostavasti. Tarina on kutkuttavan raaka ja puhutteleva. Lukemalla Nälkäpeli -sarja, on erinomaista jättää lapsuuden fantasiaseikkailut ja siirtyä pois kiiltokuvatarinoiden maailmasta. Kovin nuoren on kuitenkin ehkä vaikea ymmärtää kirjaa toivotulla tavalla, joten suosittelisin sarjaa luettavaksi yläkouluikäisestä ylöspäin. Ja ihan totta, siitä ylöspäin; mummoni kertoi lukeneensa Nälkäpelin, ja pitäneensä siitä!


Frida, 8. luokka

Charlie Higson : Hopeaevä (2005)



Hopeaevä kertoo 14 vuotiaasta pojasta nimeltä James Bond.  James siirtyy tätinsä kotiopetuksesta sisäoppilaitokseen Etoniin. Eton on kaksisataa vuotta vanha koulu, jossa opiskelee yli tuhat poikaa. James inhoaa kouluaan, sen omituisia sääntöjä, ällöttävää ruokaa ja kamalaa koulupukua. Eikä Jamesin sopeutumista helpottanut vanhempi poika nimeltä George Hellebore, joka alkoi vainota Jamesia, kun tämä vahingossa käveli Georgea päin.  

James pääsee vihdoin kotilomalle, pois Etonista. Hänen vanhempansa kuolivat kun James oli pieni, jonka takia James matkustaa Max-setänsä luo Skotlantiin pieneen Keithlyn kylään. Max sairastaa keuhkosyöpää eikä hänellä ole enää kauaa elinaikaa jäljellä. Maxia hoitaa hänen siskonsa ja Jamesin täti Charmian, joka on aina ollut Jamesille kuin äiti. Maxin luona James opettelee kalastamaan ja ajamaan Maxin vanhaa Aston Martinia.

James tapaa junamatkalla Skotlantiin punatukkaisen pojan, joka esittäytyy Red Kellyksi. Red oli menossa etsimään Keithlyssä kadonnutta serkkuaan Alfie Kellyä. Ja tapaa James junassa myös tuttuja: George Helleboren, jonka matka suuntautuu Keithlyn lähelle Helleboren linnaan. James ja Red epäilevät, että Alfie oli mennyt Helleborin linnan alueella sijaitsevalle Hopeaeväjärvelle kalaan, ja he päättävät lähteä katsomaan linnaa. Tässä kohdassa kirjan dekkaripiirteet tulevat esille ensi kertaa. Toisen kerran silloin, kun pojat lähtevät tutkimaan linnaa uudelleen, mutta tällä kertaa linnan tontille ei vain aidan taakse.

Tästä alkaa jännittävä seikkailu, jossa James joutuu Georgen isän sotahullun Randolphin kynsiin. Randolph on luonut projektin nimeltä hopeaevä, jonka pitäisi luoda ihmisistä vahvoja, urheita ja pelottomia. James pistää henkensä peliin, jotta tämä vaarallinen projekti saadaan tuhottua.
Hopeaevä sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen Eurooppaan pääosin Iso-Britanniaan. Kirjan sanoma ei ole selkeä, mutta se voisi olla se yleinen ”Älä koskaan luovuta”, sillä Jameskaan ei tehnyt niin vaikeista olosuhteista huolimatta. Kirjan lajityyppi on dekkari ja kieli on yleiskieltä. Siinä ei ole murretta ja tekstiä on hyvin helppo ymmärtää.

Lukukokemuksena kirja ei ollut ihan parhaasta päästä. Kirja oli jaettu kolmeen osaan: Eton, Skotlanti ja Linna. Näin jälkeenpäin mietittynä olisin voinut hypätä suoraan osaan Linna, jossa alkoi vasta dekkarimainen jännitys ja asioiden tutkiminen. Kaksi aikaisempaa osaa eivät vaikuttaneet paljoa juonen kulkuun, vaan toistivat samaa asiaa joka kappaleessa. Linna osan kuvailu oli myös heitetty ehkä vähän liian pitkälle, ja eläin rakkaan ihmisen oli hieman vaikea lukea porsaiden kidutuksesta. Mutta toisaalta positiivisesti mietittynä ensimmäinen ja toinen osa oli kirjoitettu hyvin, sillä ne eivät vihjanneet ollenkaan mitä kolmas osa tulee pitämään sisällään.

Suosittelen kirjaa noin 12–16 vuotiaille. Nuoremmille kuin 12 vuotiaille se voi olla liian raaka ja taas aikuisille siinä on liian vähän jännitystä. En myöskään suosittele kirjaa herkille lukijoille. Kirjan lukeminen vaatii myös pitkäjänteisyyttä, jotta ei päätä hypätä suoraan kolmanteen osaan. Mutta jos James Bondit kiinnostaa edes hieman, suosittelen lukemaan tämän kirjan.

Tia, 8. luokka 

Leena Lehtolainen Kuparisydän (1995)



Rikostutkija Maria Kallio palaa pohjoiskarjalaan lapsuuskaupunkiinsa Arpikylään puoleksivuodeksi nimismiehen sijaiseksi. Tarkoituksena on viettää rentouttava kesä, mutta kaikki ei sujukkaan ihan niin helposti. Kaivostornin luota löytyy taiteilija Meritta Fjöltin ruumis ja tutkinta täytyy aloittaa. Oliko se onnettomuus vai työnsikö joku hänet alas? Tutkinta menee hankalaksi, koska epäiltyjä on paljon ja joukosta löytyy tuttuja, kuten työkaveri sekä Marian rokkiaikojen ihastus kitaristi Johnny. Tilanne menee jännittäväksi, välillä itse kukin on vaarassa ja pian löytyy toinenkin ruumis.

Kirjan päähenkilö Maria on arvostettu ja älykäs työssään. Hänellä on poikaystävä Antti, jonka kanssa hän asuu ja menee kihloihin. Rikostutkinnan aikana hänellä on aivan liian raskasta, parisuhde on mennä karille, hänen isoisänsä saa sydänkohtauksen ja on kriittisessä tilassa sairaalassa, eikä Maria jaksa ajatella järkevästi, jolloin hän joutuu vaaralliseen tilanteeseen. Kirjassa ei kerrota henkilöistä sen kummemmin, koska rikoksen ympärillä pyöritään kokoajan.

Maria saapuu Arpikylään ja ottaa rennosti. Hän käy lenkkeilemässä ja menee sohvalle löhöilemään, kunnes hänen vanhempansa saapuvat kotiin huolestuneiden näköisinä ja kertoo hänen isoisänsä Penan joutuneen sairaalaan. Pena on todella huonossa voinnissa ja koko perhe on allapäin. Antti päättä piristää Mariaa ja vie hänet kesäjuhliin. Kaikilla on tosi hauskaa, kunnes Maria menee kävelylle. Hän löytää taiteilija Meritta Fjöltin ruumiin tornin juurelta. Paikalle soitetaan tietenkin poliisit ja tutkinta aloitetaan heti aamulla. Epäillyt kootaan kuulusteluihin ja niitä onkin paljon. Marian kauhuksi epäiltyjen joukossa on hänen nuoruuden ihastuksensa Johnny, joka saa Marian sydämen lyömään yhä kiivaammin. Epäiltyjä karsitaan ja paikkoja tutkitaan. Selviää, että Meritta on pudonnut tai pudotettu tornista ja sieltä löytyy verta, sekä kynnen paloja, mutta kenen?

On sovittu, että kukaan ei saa mennä yksin torninluokse, koska siellä voi olla vaarallista, mutta Marian työkaveri Jaska menee sinne ja pian hänet löydetäänkin lammesta kuolleena. Kenelläkään ei enää ole turvallinen olo, koska tiedetään, että tappaja liikkuu Arpikylässä. Maria on surullinen työkaverin menettämisestä, sekä siitä, että Pena on mennyt taas huonompaan kuntoon. Hän menee tornin luokse kielloista huolimatta ja joutuu siepatuksi. Hän löytää myös erään ystävänsä Hissistä, missä he molemmat ovat vangittuina. Sieppaaja virittää pommin ja se alkaa tikittää, mutta miten Marian käy? Saakohan hän itsensä, sekä ystävänsä pelastettua? Saadaanko sieppaaja kiinni?

Nämä tapahtuvat kesällä ja eniten pyöritään tornin luona totta kai , koska se on rikospaikka. Lisäksi ollaan sairaalassa, Marian lapsuudenkodissa sekä työpaikalla. Tämä on dekkarikirja ja menee aivan selkeästi siihen lajityyppiin, sillä tässä on päähenkilönä Rikostutkija ja kirja on melkein kokoajan rikoksen selvittelyä, sekä liikutaan todellisissa tapahtumissa. Tässä kirjassa käytetään puhekieltä, ei niin minkään laista tiettyä murretta.

Kirja viestittää lukijalleen sitä, että  kannattaa luottaa läheisiinsä, eikä uskoa kaikkea mitä entinen ihastus tai vanhaystävä yrittää selittää eli kannattaa ajatella omilla aivoillaankin eikä tehdä muiden sanoman mukaan. Ja tietysti sopisi myös, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Mielestäni tämä oli aika hyvä lukukokemus, koska uutta asiaa ja vihjeitä tuli ihan mukavaan tahtiin, eikä kirja jäänyt junnaamaan paikoilleen. Niin kuin yleensä dekkarikirjoissa on tapana, ne koukuttavat ja tekee mieli lukea eteenpäin.  Tämä kirja herätti ajatuksia juuri siitä, että kaikkiin ei kannata luottaa vaan miettiä itse onko joku henkilö luottamuksen arvoinen. Hyviä puolia olikin aika paljon, mutta huonoja puolia on aina. Tämän kirjan huonopuoli oli se, että ensimmäiset 50 sivua olivat Marian ja Antin suhde kuvioita ja sen jälkeen alkoi vasta tapahtua. Mielestäni ekat sivut olisi voinut jättää pois, niin alussa ei olisi ollut sitä tylsistymistä.
 
Suosittelisin tätä kirjaa yläaste-ikäisille ja siitä vanhemmille, sillä nuoremmat eivät ole ehkä kiinnostuneita tällaisesta ja saattaa mennä liiankin jännittäväksi. Koska kirjassa pohditaan myös itsemurhaa, sekä anoreksiaa. Mutta suosittelen silti lukemaan tämän, jos haluaa kirjan, joka ei junnaa paikoillaan vaan tapahtuu kokoajan.

Henna, 8. luokka