tiistai 17. helmikuuta 2015

Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous (2013)

Siiri Enorannan kirjoittama Nokkosvallankumous kertoo taistosta ylempää tahoa vastaan realistisessa tulevaisuudenkuvassa. Tässä maailmankuvassa, joka luokittuu suoraan dystopiaksi, on viestintälaitteet vietyjä, vesi saastutettua ja paikat ränsistyneitä ja ruostuneita. Näiden lisäksi alueella vallitsee vitsaus nimeltä ydinsäteily, minkä takia jokainen siellä elävä olento kuolisi loppujen lopuksi. Toisin sanoen, toivoa paremmasta tulevaisuudesta ei pitäisi olla. Kuitenkin tähänkin helvettiin on mahtunut pari muista ihmisistä eriävää henkilöä, jotka aikovat palauttaa oikeuden ja tasa-arvon tähän unohdettuun paikkaan. Tai ainakin yrittävät. Onko yritys kuitenkaan sen arvoinen?

Päähenkilöille on luotu selvästi kiintoisat persoonat. Huolimatta siitä, että ne ovat lähes täysin erilaisia toisistaan, heidän välillään vallitsee kiintoisa yhteys. Tämä yhteys liittää heidät yhteen aluksi hieman  erikoisemmalla tavalla, kun he tapaavat toisensa ensimmäistä kertaa paratiisissa. Paratiisista heille jäikin aluksi vain muistoksi pieniä piirteitä. Nokkosten johtajan Dharanin päässä pyörivät vain ne siniset silmät, joiden omistajan Vayun mieleen ei muuta mahdu kuin ne kuparinruosteiset, hohdokkaat silmät. Nämä asiat saavat pojat toistensa luokse, kuin Aurinkoa tarvitseva Maa. Samoin tarvitsevat he toisiansa. Siinä, missä Maa tarvitsee Auringon valoa ja lämpöä tarjotakseen ihmisille paikan jossa elää, tarvitsee Vayu Dharania, joka Auringon tavoin tahtoo antaa toivoa ja elämää muille taukoamatta.

Vayu ja Dharan ovat molemmat kiviverisiä, mikä erottaa heidät muista ihmisistä maan päällä. He pystyvät eräänlaisten porttien kautta menemään toiseen maailmaan, josta tulee heidän pakopaikkansa. Siinä missä Vayu pakenee siansilmäistä henkilöä ja hänen pikku laumaansa, Dharan pakenee sitä kaikkea vastuuta joka hänelle lankeaa. Tätä paratiisia ei tietenkään muut saavuta. Dharan ja Vayu rakastuvat herkästi toisiinsa, mutta heidän läheisyyttään saa lukea enemmän paratiisimaailmassa, kuin oikeassa. Tähänkin on tietenkin syy.

Päähenkilöt olivat kirjassa onnistuneesti luotuja ja mielenkiintoisia. Heidän ajatuksensa eivät aina ole selkeitä, mutta eipä ole kirja itsekään. Poikien ajatukset vaikuttaa lukiessa täysin erilaisilta, mutta syvällisemmin ajateltaessa niillä on sama pohja. Joten jos lukee tämän kirjan, lukekoon sen ajatuksella. Vayu ja Dharan ovat kiviverisyydestään huolimatta aivan normaaleja ihmisiä. Niin Vayukin oli ennen kuin sai tietää asiasta. Kuitenkin kirjassa keskitytään kuvailemaan heidän erikoisuuttaan ja ajatuksiaan niin vahvasti, että lukiessa saattaa jopa unohtaa yhdennäköisyydet normaalien ihmisten kanssa. Kuvailu henkilöistä on taitavaa ja hyvin yksityiskohtaista tietyissä kohdissa. Hahmojen kehitys koko kirjan aikana tuntui olevan vähäistä, sillä ajatukset taisivat pysyä samoina koko ajan. Niiden pohja ei muuttunut. Se oli yksi asioista, joista en itse lukijana pidä. Eikä henkilöistä voi edes sanoa, olisivatko he hyvien vai pahojen puolella. Heidän ajatuksensa ja päämääränsä ovat hyviä, mutta mikään hyvä ei tule ilman huonoja puolia. Hyvän päämäärän toteuttamiseen tarvitaan aina vähintään ripaus pahuutta, niin kävi myös tässäkin kirjassa. Miten voidaan saattaa oma joukko voittoon? Taistelemalla, tappamalla. Ne ovat asioita joita ei voi välttää, vaikka kuinka hyvää tahtova olisikin.

Kirjan sivuhenkilöt saivat aivan liian vähän tilaa ja ajatuksia kirjassa. Sen pystyi huomaamana siitä, kuinka hahmojen nimet ja persoonat tuntuivat unohtuvan joka hetki. Kuka olikaan Aie? Mikä olikaan tämän hahmon nimi? Sivuhahmoihin ei päässyt syventymään kunnolla, joten vaikutelma heistä jäi kovin pinnalliseksi ja yksipuoliseksi. Sivuhenkilöt olivat todella tärkeitä kirjan juonen kannalta, mutta he saivat siltikin aivan liian vähän tilaa. Aivan kuin heidät olisi jätetty kokonaan turhiksi. Asia ei todellakaan ollut niin. Suosikkihahmonikin sai niin vähän kirjaimia itselleen. Krito olisi ansainnut enemmän. Jäin janoamaan lisää Kritosta ja loppujen lopuksi hän jäi lähes täysin mysteeriksi minulle. Hahmo, josta halusin tietää kaikkein eniten. Se ärsyttää ja saa melkein itkemään. Krito olikin lähes ainoa hahmo keneen rakastuin täysin. Henkilökohtaisesti en pitänyt toisesta päähenkilöstä melkein yhtään. Mokoma Vayu. Dharan taas oli upea hahmo, mutta todellisuudessa en edes haluaisi tuntea hänen kaltaistaan henkilöä.

Kirjan juoni on omaperäinen ja tarkkaan harkittu, mikä kutkuttavine juonenkäänteineen saa suorastaan janoamaan lisää tekstiä. Juonessa on toivoa, toivoa paremmasta tulevaisuudesta, mikä saa jo pian lukijankin uskomaan parempaan tulevaisuuteen kirjan maailmassa.

Alkutilanne kirjassa ei ollut läheskään niin kliseinen kuin luulin sen olevan. Ensimmäinen luku kirjassa sai jo adrenaliinin pumppaamaan. Vayu juoksemassa metsässä siansilmäistä ja hänen seuraajiaan pakoon. Toisessa luvussa syvennytettiin jo kirjan maailmaan paremmin. Siinä koko kirjan juoni alkoi hahmottua paremmin. Kurohärmä ja Satakoski on pommitettu pirstaleiksi ja asukkaat kuljetettu vankileireille Korotraton toimesta. Dharan kokoaa joukkojaan Korotratoa vastaan. Vielä jonain päivänä Nokkoslasten ja Korotraton olisi otettava yhteen ja se päivä lähenee päivä päivältä, tunti tunnilta, minuutti minuutilta, sekunti sekunnilta. Dharan on Marmorin suvun viimeinen kiviverinen. Vayu on Granitan suvun lähes ainut perillinen. Tämä kiviverisyys yhdistää heidät, mikä tarkoittaa vain sitä että Granitojen ja Marmorien yhteistyö jatkuu vieläkin, niin kuin se on jo satojen vuosien ajan. Dharanin on annettava muille toivoa paremmasta tulevaisuudesta, jotta saisi joukkonsa taistelemaan Korotratoa vastaan. Korotraton lisäksi on muita ongelmia. Esimerkiksi naurettava ydinsäteily ja perinistit nuoleskelemassa Korotratoa. Miten vihreäpaitaiset ja vapaudentahtoiset nuoret pärjäisivät täysin aseistautunutta Korotratoa vastaan?

Miljöö on tarkkaan laadittu ja suunniteltu. Se kaikista todennäköisimmin sijoittuu tulevaisuuteen, mutta se, että kuinka kauas, on täysi mysteeri. Kirjan maailmasta löytyy meillekin ajankohtaisia asioita, mutta jotkin asiat ovat aivan liian kaukaa haettuja. Kirjassa ei myöskään ole paljoakaan huipputeknisiä laitteita, jotka voisivat viitata kauas tulevaisuuteen. Kirjan tapahtumapaikatkin ovat vähän hämärän peitossa. Niitä on kuvailtu tarkasti, mutta aivojen perukoille jää pienenlaisia kysymyksiä. Missä päin maailmaa tämä kaikki voisi olla? En osaa ajatella paikkoja tälle maapallolle, osaksi tämän kiviverisyyden takia. Jos se tapahtuisikin tällä maanpinnalla, niin kiviverisyys antaisi vihjeen, että se tapahtuisi todella kaukana tulevaisuudessa. Kiviveristenhän sanottiin olevan jo vuosituhansia vanhoja? Tosin kirjasta ei löydy paljoa muita asioita mitkä viittaisivat niin kauas tulevaisuuteen, sillä heidän käyttämät laitteet ja vastaavat ovat samoja, mitä me käytämme. Tämä kirja todella antaa mielikuvituksen ja logiikan virrata niin pitkälle kuin vain haluaa.

Kirjalle ei voi antaa vain yhtä lajityyppiä. Siinä missä kirja luokittuu scifiin eli tieteiskirjallisuuteen maailmansa takia se voi luokittua kirjoitustyylinsä ja kuvailunsa takia helposti fantasiaan. Kirja edustaa kuitenkin lähtökohtaisesti scifiä huolimatta sen vahvoista fantasiavaikutteisista piirteistä. Kirja ei tosin ehkä vaikuta scifiltä, mutta kirjan maailma lähes huutaa toisin. Tämäntapainen dystopia heittää lukijan suorastaan scifin maailmaan, ainakin tiettyjen hetkien aikana. Kirjan tapahtumat ovat suurimmilta osin yllättävän uskottavia, kun jätetään kiviverisyydet ja sen sellaiset pois. Mielikuvituskin on hyppinyt pelloillaan täydellä teholla, mutta kaikelle on logiikka. Oikeastaan, lähes kaikelle. Tarkkana lukijana ärsyttää huomata jopa pikkiriikkisiä epäkohtia kirjoissa.
Lukemista oli hankala lopettaa kesken jotain jännittävää käännettä, se olisi aina tuntunut liian tylyltä ja loukkaavalta kirjaa kohtaan, kun kuvailukin oli mukaansatempaavaa. Hahmoihin pystyy sulautumaan lähes täysin, kuvailu vie mielen retkelle jolta se ei haluaisi palata. Kuvailu on tarkkaa ja yksityiskohtaista. Kirjan kielikuvat taasen voivat tuntua välillä oudohkoilta, vaikka ne ovatkin kekseliäitä. Kekseliäisyydestään huolimatta ne eivät aina tunnu luovan toivottua tunnelmaa. 
Sanavalinnat olivat aina yllättäviä kielikuvien tavoin.

Kirjan pohjimmainen ajatus ja teema ovat aikamoinen mysteeri. Sekin riippuu itse lukijasta, minkä määrittelee teemaksi. Jokainen lukee eri ajatuksien kanssa, jokainen lukee eri tavalla. Jotkut keskittyvät maailmaan, jotkut taas hahmojen välisiin suhteisiin. Itse en ole varma mihin keskityin. yritin keskittyä kaikkeen, jolloin teemaa on hankala sanoa. Kirjan teema voisi esimerkiksi olla maan ja luonnon tärkeys, sillä se voi tietyt lukijat saada ajattelemaan tätä maailmaa ja sitä, kuinka meidän pitäisi huolehtia luonnosta ja maasta. Ilman niitä emme mekään olisi elossa. Se voisi olla myös jotain mitä kirja voisi haluta osoittaa meille. Kirjassa halutaan myös kertoa lukijoille, kuinka vapaudesta ja tasa-arvosta meidän tulee pitää kiinni. Ikinä ei myöskään saa luovuttaa. Kirjassa on niin paljon materiaalia eri teemoiksi ja sillä on selvästi paljon sanomaa lukijoille.

Pakko sanoa, että lukukokemukseni oli yksi parhaista ikinä. Ihme, että pystyin edes rakastumaan kirjaan, joka on suomalaisen kirjoittama. Itsellä kun on selvästi syvää vihaa suomalaisia kirjoja kohtaan. Nyt kuitenkin tohdin vilkaista kirjaa ja varoen myös saatoin avata kannen, lukea ensimmäisen luvun, ja uppoutua kirjan maailman syövereihin. Nokkosvallankumous myös herätti yllättävän paljon ajatuksia ja tunteita, mitä kirjoista en yleensä saa. Kirja sai minut kiehumaan vihasta, nauramaan ilosta, itkemään surusta, eksymään hämmennyksestä. Voi kun olisin halunnut lukea lisää Kritosta. Krito oli selvästi se, mikä sai minut kiintymään tähän kirjaan lopullisesti. krito jäi kirjasta niin hyvin mieleen, muistan melkein jokaisen kohdan kirjasta, missä hän esiintyi. Huomasin myös sen lähes heti kirjassa, että Vayusta en pitäisi. En pitänyt myöskään koko kiviverisyys-jutusta. Se ei vain iskenyt minuun niin kuin se johonkuhun iskee. Se ei vain toimi minun päässäni. Minusta Vayu ja Dharan olisivat voineet olla aivan normaalejakin ihmisiä, mutta kai se näin oli kirjan kannalta parempi.


Suosittelisin kirjaa henkilöille, jotka ovat valmiita heittämään aivot narikkaan puolissa kirjan kohtauksissa, jotka ovat valmiita lukemaan hyvää kuvailua ja omituisehkoja kielikuvia, jotka ovat valmiita kuluttamaan elämästänsä aikaa kirjalle nimeltä Nokkosvallankumous.

Tiia 8B 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti